Kettu oli elänyt pitkän ja onnellisen elämän, mutta nyt se oli väsynyt. Se katsoi rakasta metsäänsä viimeisen kerran, sulki silmänsä ja vajosi ikuiseen uneen.

Eläinten oli vaikea kuvitella elämää metsässä ilman Kettua, mutta Kettua muistellessa niiden surusta raskaat sydämet kevenivät. Samaan aikaan pieni puun taimi nousi lumesta juuri siitä kohdasta, jossa Kettu lepäsi. Tarina tarinalta se kasvoi suuremmaksi, vahvemmaksi ja kauniimmaksi.

Tuula Korolaisen suomentama tarina kertoo koskettavasti ja lohdullisesti siitä, että vaikka ystävä on poissa, hän elää muistoissa aina.